Blogista

Heinäkuun toisena päivänä Itä-Lontoossa ilmassa on aurinkoinen, odottava tunnelma, kun pitkä jono kiertää 1930-luvulla rakennettua art deco -rakennusta. Jännittynyt kuulijakunta odottaa avoimen informaatioyhteiskunnan etulinjassa taistelevan WikiLeaksin perustajan Julian Assangen kohtaamista maailman kirkkaimman akateemisen rock-tähden, slovenialaisen filosofi Slavoj Žižekin kanssa amerikkalaisen journalistin Amy Goodmanin ohjaamassa keskustelussa. Tapahtuma on seuraavana päivänä 40 vuotta täyttävän australialaisen internet aktivistin Assangen ensimmäisiä esiintymisiä sitten hänen luovutusoikeudenkäyntiään koskevan pidätyksensä.

Tilaisuuden järjestäjien mukaan tapahtumaa ei saatu aikaan suinkaan mutkattomasti. Se siirrettiin kahteen kertaan kauemmaksi Lontoon keskustasta alkuperäisten isäntien peruessa osallisuutensa aivan viime metreillä. Avoimen, valistuneen yhteiskunnan merkkipaaluina ennen toimineista yliopistoista näyttääkin tulleen tiedon ja keskustelun portinvartijoita ainakin Lontoossa, avoimen yhteiskunnan hovifilosofin Karl Popperin intellektuaalisessa kotipaikassa. Ennemmin yksityisten korporaatioiden kuin julkisten instituutioiden logiikalla toimivat yliopistot joutuvat nyt varjelemaan mainettaan ja brändiään vapaan tiedon ja keskustelun kustannuksella.

Julian Assangen kuuleminen oli niinkin koskettava hetki, että jopa räväkistä kommenteistaan ja taukoamattomasta puheestaan tunnettu sloveni-filosofi, nykypäivän Sokrates, tyytyi mukailemaan Assangen näkökantoja jopa tunnustaen, ettei Assange suinkaan ole mikään idiootti alkuperäisistä epäilyksistään poiketen. Huolimatta yksittäisistä hetkistä, kun sovinistisista vitseistään ja ex-avioliitostaan nuoren Argentiinalaisen mallin kanssa tunnettu Žižek ehdottomasti kielsi minkäänlaisen suhteen Lady Gagaan viitaten tuoreeseen The New York Postissa julkaistuun artikkeliin, Julian Assange varasti shown. Žižekin ironiaa saattoi maistaa hänen Sarah Palinia myötäilevässä suorassa toteamuksessaan Assangen terrorismista. Mutta Žižek esittikin kysymyksen, keitä ovat he, jotka nyky-yhteiskunnassa eivät ole Assangen veroisia terroristeja?

Ehkä jopa vähän vanhahtavan valistuksellisesta, Walter Benjaminin ajoista muistuttavasta sivilisaatiokriittisestä jargonista huolimatta Assangen puolustus sanan- ja tiedonvapautta kohtaan vakuutti. WikiLeaksin paljastamat lukuisat Yhdysvaltain armeijan ilmoittamatta jättämät tuhansien ja tuhansien Irakilaisten siviilien kuolemat jopa armeijan itsensä videoimina todistavat tiedonvapauden loukkauksista. Rivien välistä vastaus Žižekin kysymykseen olikin luettavissa: jopa nykyistä ehkä aiempia valtakausia progressiivisempaa politiikkaa harrastava Obaman hallituksessa vallitsee tiedon suhteen totalitaristinen mieliala.

Assangen vallankumouksellisuus ei juonnu niinkään WikiLeaksissa julkaistujen dokumenttien sisällöstä kuin siitä skandaalista, että ne pakottivat miettimään uudestaan suhdetta valtaan ja tietoon. Žižekin mukaan enää ei voida edes kollektiivisesti esittää etteikö Yhdysvaltain armeija tekisi mitä tekevät, antaa teatterin jatkua, vaikka sen läpi ehkä nähtiinkin. Esitys päättyi siihen, kun Assangen pöytään lyömä valokuva osoitti avoimen yhteiskunnan keisarin alastoman todellisuuden. Jos jostain, ainakin Julian Assangea voidaan syyttää shown varastamisesta, valtaeliitin ohjelmapuheilla verhotun keisarin pornografisen tarkasta paljastamisesta.

WikiLeaks painaakin jättimäisen kysymysmerkin länsimaisten informaatioyhteiskunta- ja verkkodemokratiaohjelmien harteille. Mitä otsaa Assangea terroristiksi syyttävillä ihmisillä on vannoa vapaan informaation mahdollistavien teknologioiden puolesta? Vai seurataanko lännessä sittenkin itää, jossa teknologinen edistys palvelee ennemminkin informaation kontrollia kuin vapautta, Georg Orwellin teoksessa 1984 esittämää skenaariota mukaillen?  ‘Avoimet yhteiskunnat’ jatkuvasti nostavat laadullisesti heikentyvän koulutuksen maksuja. Ne toimivat tiedon portinvartijoina myymällä brändejä ja tutkintojaan aikana, jolloin informaatiosta on WikiLeaksin ja muiden web-palveluiden myötä tullut helpommin saatavilla olevaa kuin koskaan. Mukaillen Žižekin tuoreinta teosta Lopunaikoina eläminen, lienee syytä pysähtyä miettimään, mikä on se loppu, jota kohti avoin informaatio -liturgian varjolla olemme ajautumassa?

Suomen teknovetoinen talous on hurjastellut Nokia-vuoristoradan kyydissä koko alkuvuoden. Yhtiön pörssiarvo on puhuttu puolessa vuodessa alle puoleen. Symbian ja MeeGo-tuotekehitys hyllytettiin Microsoft-yhteistyön kustannuksella. Samalla peruskansallisella mentaliteetilla, jolla Nokiassa ennen ruumiillistui koko Suomen kansallisylpeys, lätkähenki tuntuu kääntyneen viimeistään kanadalaisen toimitusjohtaja Stephen Elopin myötä päälaelleen. Nokia hinnoitellaan markkina-arvoltaan vain noin puoleen ruotsalaisperäisestä kilpailijastaan Sony Ericssonista. Nokian kultakausi oli ja meni. Edessä on kuulemma hidas tai nopea tuho.

Ehkä se oli lopun alkua, kun Pekka Himanen Suomalainen unelma -innovaatioraportissaan vuonna 2007 totesi: “Meillä on nyt Nokia, meillä on jääkiekon MM-joukkue, meillä on musiikin uusi menestystarina. Mutta tämä on vasta alkua.” Ironisesti ex-toimitusjohtaja Olli-Pekka Kallasvuo tokaisikin, ettei tekisi nyt mitään toisin kuin 2007 jälkeen.

Mutta mille viimeiset neljä vuotta ovat olleet loppu? Keväisen myllerryksen myötä Nokia on kärsinyt juuri suomalaisena unelmana. Kansallisluonteen ikonina. Suomalaisten keskustelupalstojen perusteella uusi toimitusjohtaja on pahan jenkkivallan Microsoftin lähettämä troijan hevonen, jonka tarkoitus on puhua Nokian viimeisetkin rippeet pois Suomesta.

Kriisiä voi katsoa myös toisin. Tänään julkaistu N9 on sitten vuoden 2007 ensimmäinen Nokian puhelin, jonka voisin harkita hankkivani. Näppäimetön ulkokuori ja ‘swipe’ kulmasta pistävät kampoihin jenkkiomenalle. Niin perustoimintojen kuin raskaamman moniajonkin puolesta käyttöliittymä ottaa The New York Timesin sanoin ’kvanttihypyn’ vanhaan Nokiaan. Se mistä kriisi voi Nokian vapauttaa, on juuri suomalaisesta insinöörikulttuurista ja vanhan Nokian eristyneestä lahkolaisuudesta. Ennen oli toisenlaista, ennen oli kaikki paremmin… Niin, puhelimet tehtiin hyllylle, käytettävyys oli listan häntäpäässä.

Vaikka MeeGo-alustan kehitys Nokiassa on todettu ‘tutkimusprojektiksi’, voi se jotain poikiakin. Kun yhteistyö Microsoftin kanssa tähtää massan saavuttamiseen, N9 osoittaa että Nokia pystyy myös erottautumaan. Vaikkei N9:n kysyntä saisi käännettyä koko MeeGo-kelkkaa, on jännä nähdä, mitkä uuden puhelimen käyttöliittymäuudistuksista päätyvät lopulta osaksi uutta diiliä.

Suomalainen insinöörivetoinen unelma on saanut kuprun. Mutta Suomi-Nokian eGo-systeemin romahdus raivannee tietä maailmanmarkkinat huomioonottavalle ekosysteemille, todelliselle symbioosille. Tämä vuosi on menetetty, so what? Jäljelle jääneestä brändiarvosta jotain kertoo kuitenkin se, että Amerikan ikioma Sampo-pankki, Goldman Sachs kuulemma ostaa. Eivät jenkitkään taida uskoa, että yhtä maailman suurimmista brändeistä saadaan kovin helposti puhuttua pois laudalta. Ehkä ensi vuodesta tulee the New Deal.

Vaikka iPadin ilmestyttyä ’sormeilu’ herätti huvittuneita katseita, ensimmäinen sormitietokoneversion muuttuessa jo retromalliksi kehtaa sen tuoda jo yleisempäänkin keskusteluun. Vaikka tällaisten sosio-teknologisten ihmeiden takana tuntuu olevan aina vain yksi ja sama firma, se vaatii puhumaan. iPad ei ole vain kone, vaan se ottaa myös kantaa.

Oikeastaan ei voida puhua koneesta tai vehkeestä ylipäänsä, sillä mitään tiettyä käyttötarkoitusta tai kategoriaa, johon se valahtaisi ei ole olemassakaan. Siinä mielessä ehkä joku sellainen kuin ’sormihärveli’ olisi Helsingin sanomien taannoisen nimikilpailun voittanutta sormitietokonetta parempi termi, vaikkei varsinaista propellihattua sen käyttöön vaaditakaan. Härvelille voi nimittäin keksiä monenlaista käyttöä, se on kytköksissä monella tapaa. Lähestyisinkin tätä sorminäppäryyttä vaativaa ihmettä ranskalaisten Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin lanseeraaman assemblagin käsitteellä. Kyseinen härveli on ensisijaisesti suhde, tapa olla ja toimia suhteessa nykymaailmaan, tosiin ihmisiin. Se muuttaa subjektiviteettia, jakaa sen minun ja ympäristön, ihmisen ja maailman välillä uudella tavalla. iPadillä kytkeydyn sosio-teknisiin verkostoihin, mutta se myös kytkee minut. iPad käyttää käyttäjäänsä, se kytkee verkostoihin, se vaatii. Niin kutsuttu ’sosio-teknologinen verkosto’, johon olemme kytköksissä, puhuukin iPadin kautta. Muutummeko itse koneiksi?

Tieteen ja teknologian tutkimuksessa ihmisen ja luonnon välisestä tiukasta erottelusta on päästy eroon. Teknologia ei tee meistä vain konetta, vaan emme mekään ole aina teknologian puikoissa. Teknologiaa ei voidakaan koneellistaa. Orjuuttamisen sijaan sormihärveli on sekä osa ihmisyyttä että pakottaa muuttamaan käsityksiämme ihmisyydestä. Se on uudenlainen ihmisen ja teknologian välinen assemblagi. Viime kädessä lopullista assembloitumista hiertävästä teknokapitalistisesta kolonisaation tunteesta pääsee kätevästi eroon niin sanotulla jailbreakilla, jotka julkaistaan aina niin sanottuna Sunday the Fundaynä.

Härveli muuttaa myös muita assemblagejamme: ihmisen ja ympäristön, teknologian, kulttuurin ja luonnon suhde ei muutu vain sormien kautta vaan laajemminkin. Esimerkiksi tutkimustyössä härveli on korvaamaton. Artikkelit saa Google Scholarista. Sen sijaan, että istuisin British Museumin kirjaston pölyisessä nurkassa Karl Marxin tavoin monimetristen paperipinojen keskellä, voin mennä aurinkoiseen Hyde Parkiin haistelemaan kevätaurinkoa väistellen hanhenpaskaa. Ihmisen luontosuhde muuttuu, työn antropologia muuttuu.

Kun vanhat rahaan perustuvat hyvinvointimittarit ovat syöksykierteessä, tarvitaan uutta nostetta. Iso-Britannian pääministeri David Cameron ehdottikin marraskuun lopussa, että alettaisiinkin mitata BKT:n sijaan kansalaisten onnellisuutta. Kukaan ei vaan oikein tiedä, mitä se onni on, ja se joka tietää, sen kätkee.

Mutta kaverilta voi aina kysyä, onko hyvä mieli, mikä meininki. Ja hyvä mielihän siitä tulee. Mobiiliyhteiskunnassa siihen ei tarvitse enää edes kaveria. Onnellisuustalkoisiin voi nyt ainakin Iso-Britanniassa osallistua myös sähköisesti.

Englannissa on saatavissa uusi iPhone-applikaatio, mappiness. Se on yhteistyössä onnellisuusmittauksia kehittävien tahojen kanssa kehitetty ohjelma, joka kysyy käyttäjältä pari kertaa päivässä, mikä on meininki, kuinka rentoutunut on, ja kokeeko olonsa pirteäksi. Samalla se kysyy, onko käyttäjä sisällä vai ulkona, ja mitä on tekemässä. Omia tilastoja sekä onnellisuuskäyrää voi ihastella oman luurinsa näytöstä. Lisäksi voi tarkastella, missä, million, ja mitä tehden on ollut kaikkein onnellisin, rentoutunein, ja pirtein.

Muiden lähettämiä tietoja voi selata mappiness-sivustolla. Viime viikolla onnellisuus näyttää olleen selvässä laskussa. Kenties historiallinen lumimyrsky on ajanut britit tolaltaan. Eikö muita suurempi seksikumppaneiden katras teekään iPhonen käyttäjistä ikionnellisia?

Ehdin käyttää softaa ehkä viikon, kun lopulta minulla meni hermot. Juuri pahimmalla mahdollisella hetkellä puhelimeni aina värähti ja älähti, mitä ärsyttävimmissä paikoissa ystävällisesti kysyen, saisiko kenties tietää kuinka onnellinen olen. Vielä ärsyttävämpiä olivat tilastot, jossa se ilmoitti kuinka nopeasti yleensä vastaan ja kuinka usein jäänyt vastaamatta. Siitä tuli oikein holhottu olo. Suhteeni luuriin muuttui.

No et varmasti, sanoin sille joskus ääneenkin! Mitä ihmettä se sille luurille kuuluu, mikä meininki minulla on?

En tiedä tulinko onnelliseksi, mutta vihaiseksi ainakin. En sentään heittänyt luuria seinään. Jatkossa pitäydyn itsehallinnassa: ei enää jatkuvasti näyttöön pomppavia Facebookin push-viestejä. London tube -applikaatiossakin nuo push-viestit peruutin, kun heräsin yö toisensa perään rikkoontuviin tuubeihin. Mieluummin tarkistan käsin, mikä linjoista on lakkotuulella.

Amerikkalaiset rakastavat dramatiikkaa, suuria kertomuksia siitä, miten iso kala ui verkkoon. “Get rich or die trying”, kuten sanonta kuuluu. Vaikka David Fincherin 22.10. elokuvateattareihin tuleva elokuva The Social Network jää kerronnallisesti varsin pintapuoliseksi, täyttää tarina ainakin suuren kertomuksen kriteerit.

Jo yli 500 miljoonan käyttäjää haalinut Facebook on yksi maailman suurimmista sosiaalisen median verkkopalveluista sekä globaalia maailmaa rakentavista sosiaalisista verkostoista. Elokuva kuvaa palvelun syntyä Harvardin opiskelijaporukoista aina oikeustaisteluihin, jossa idean alkuperästä ja Facebookin oikeuksista kiistellään. Yksilön ja yhteisön välinen jännite nousee pintaan: kuka omistaa verkoston?

Mutta miksi juuri Facebookista tuli nykyseurallisuuden pyhättö? Tuskin se ainakaan syntyi pelkästään yhden pojan unelmasta. Tarina toki tarvitsi nörttinsä, sosiaalisesti kömpelön koodarin. Siitä huolimatta Facebook-yhteisö ei ollut Mark Zuckerbergin luomus, sen loivat käyttäjät. Sen loivat Harvardin opiskelijat.

Facebookin syntytarina sijoittuu kulttuuriin, jossa sosiaalinen status oli kaikki kaikessa. Sinne pääsi ainoastaan, jos omisti harvard.edu-sähköpostiosoitteen, tai jos sai Facebook-klubin jäseneltä kutsun. Ja yhtäkkiä kaikki halusivat sinne. Ja koska kyse oli Amerikasta, kaikilla oli paljon kavereita.

Facebookista on tullut myös yksi keskeisistä globaaleista verkkodemokratiapalveluista. Suoraan vuorovaikutukseen kuntien tai valtion kanssa se ei tietenkään voi tarjota kanavia, mutta ruohonjuuritasolta nousevien sosiaalisten liikkeiden ja verkostojen palveluksessa siitä on tullut arkipäivää. Suomessa muun muassa Porkkanamafia oli yksi ensimmäisiä Facebookia pääasiallisena tiedotuskanavanaan käyttäviä liikkeitä. Ja kuten tarinaan kuuluu, se sai alkunsa Carrotmobista, joka on tietysti amerikkalainen.

Jo vuonna 1835 julkaistussa Demokratia Amerikassa -teoksessaan Alexis de Tocqueville väitti, että demokratialle poikkeuksellisen hyvän maaperän Amerikasta teki kansalaisten yhdistysaktiivisuus, takapajuisia eurooppalaisia innokkaampi sosiaalinen vuorovaikutus. Sosiaaliset verkostot olivat vallalla jo 1800-luvun Amerikassa. Ehkä meidän suomalaisten pitäisi katsoa tässä suhteessa peiliin. Jos ei sosiaalista statusta pidetäkään nyt aivan syntinä, niin ainakin yhteisön valokeilassa olemista karsastetaan. Harvallapa on montaa tuhatta Facebook-kaveria. Tai sitten ne on vähän turhan jenkkejä.