Blogista

Heinäkuun toisena päivänä Itä-Lontoossa ilmassa on aurinkoinen, odottava tunnelma, kun pitkä jono kiertää 1930-luvulla rakennettua art deco -rakennusta. Jännittynyt kuulijakunta odottaa avoimen informaatioyhteiskunnan etulinjassa taistelevan WikiLeaksin perustajan Julian Assangen kohtaamista maailman kirkkaimman akateemisen rock-tähden, slovenialaisen filosofi Slavoj Žižekin kanssa amerikkalaisen journalistin Amy Goodmanin ohjaamassa keskustelussa. Tapahtuma on seuraavana päivänä 40 vuotta täyttävän australialaisen internet aktivistin Assangen ensimmäisiä esiintymisiä sitten hänen luovutusoikeudenkäyntiään koskevan pidätyksensä.

Tilaisuuden järjestäjien mukaan tapahtumaa ei saatu aikaan suinkaan mutkattomasti. Se siirrettiin kahteen kertaan kauemmaksi Lontoon keskustasta alkuperäisten isäntien peruessa osallisuutensa aivan viime metreillä. Avoimen, valistuneen yhteiskunnan merkkipaaluina ennen toimineista yliopistoista näyttääkin tulleen tiedon ja keskustelun portinvartijoita ainakin Lontoossa, avoimen yhteiskunnan hovifilosofin Karl Popperin intellektuaalisessa kotipaikassa. Ennemmin yksityisten korporaatioiden kuin julkisten instituutioiden logiikalla toimivat yliopistot joutuvat nyt varjelemaan mainettaan ja brändiään vapaan tiedon ja keskustelun kustannuksella.

Julian Assangen kuuleminen oli niinkin koskettava hetki, että jopa räväkistä kommenteistaan ja taukoamattomasta puheestaan tunnettu sloveni-filosofi, nykypäivän Sokrates, tyytyi mukailemaan Assangen näkökantoja jopa tunnustaen, ettei Assange suinkaan ole mikään idiootti alkuperäisistä epäilyksistään poiketen. Huolimatta yksittäisistä hetkistä, kun sovinistisista vitseistään ja ex-avioliitostaan nuoren Argentiinalaisen mallin kanssa tunnettu Žižek ehdottomasti kielsi minkäänlaisen suhteen Lady Gagaan viitaten tuoreeseen The New York Postissa julkaistuun artikkeliin, Julian Assange varasti shown. Žižekin ironiaa saattoi maistaa hänen Sarah Palinia myötäilevässä suorassa toteamuksessaan Assangen terrorismista. Mutta Žižek esittikin kysymyksen, keitä ovat he, jotka nyky-yhteiskunnassa eivät ole Assangen veroisia terroristeja?

Ehkä jopa vähän vanhahtavan valistuksellisesta, Walter Benjaminin ajoista muistuttavasta sivilisaatiokriittisestä jargonista huolimatta Assangen puolustus sanan- ja tiedonvapautta kohtaan vakuutti. WikiLeaksin paljastamat lukuisat Yhdysvaltain armeijan ilmoittamatta jättämät tuhansien ja tuhansien Irakilaisten siviilien kuolemat jopa armeijan itsensä videoimina todistavat tiedonvapauden loukkauksista. Rivien välistä vastaus Žižekin kysymykseen olikin luettavissa: jopa nykyistä ehkä aiempia valtakausia progressiivisempaa politiikkaa harrastava Obaman hallituksessa vallitsee tiedon suhteen totalitaristinen mieliala.

Assangen vallankumouksellisuus ei juonnu niinkään WikiLeaksissa julkaistujen dokumenttien sisällöstä kuin siitä skandaalista, että ne pakottivat miettimään uudestaan suhdetta valtaan ja tietoon. Žižekin mukaan enää ei voida edes kollektiivisesti esittää etteikö Yhdysvaltain armeija tekisi mitä tekevät, antaa teatterin jatkua, vaikka sen läpi ehkä nähtiinkin. Esitys päättyi siihen, kun Assangen pöytään lyömä valokuva osoitti avoimen yhteiskunnan keisarin alastoman todellisuuden. Jos jostain, ainakin Julian Assangea voidaan syyttää shown varastamisesta, valtaeliitin ohjelmapuheilla verhotun keisarin pornografisen tarkasta paljastamisesta.

WikiLeaks painaakin jättimäisen kysymysmerkin länsimaisten informaatioyhteiskunta- ja verkkodemokratiaohjelmien harteille. Mitä otsaa Assangea terroristiksi syyttävillä ihmisillä on vannoa vapaan informaation mahdollistavien teknologioiden puolesta? Vai seurataanko lännessä sittenkin itää, jossa teknologinen edistys palvelee ennemminkin informaation kontrollia kuin vapautta, Georg Orwellin teoksessa 1984 esittämää skenaariota mukaillen?  ‘Avoimet yhteiskunnat’ jatkuvasti nostavat laadullisesti heikentyvän koulutuksen maksuja. Ne toimivat tiedon portinvartijoina myymällä brändejä ja tutkintojaan aikana, jolloin informaatiosta on WikiLeaksin ja muiden web-palveluiden myötä tullut helpommin saatavilla olevaa kuin koskaan. Mukaillen Žižekin tuoreinta teosta Lopunaikoina eläminen, lienee syytä pysähtyä miettimään, mikä on se loppu, jota kohti avoin informaatio -liturgian varjolla olemme ajautumassa?